Niki Laudan taistelu

Itävaltalainen Niki Lauda kuoli 70-vuotiaana 20. toukokuuta 2019 edellisenä vuonna tehdyn keuhkonsiirtoleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Kuva: Minerva

 

 

Maurice Hamilton

Kirjasta Niki Lauda – formulalegendan elämäkerta

 

Kilpa-ajaja Niki Lauda joutui pahaan onnettomuuteen F1-kisassa 1976. Maurice Hamilton kertoo formulalegendan elämäkerrassa tämän henkiinjäämistaistelusta.

 

Nürburgringin varikolle saapuessaan Lauda oli kohdannut fanin, joka oli näyttänyt ylpeänä kuvaa vuoden 1970 maailmanmestarin Jochen Rindtin haudasta. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta fanin käytös tuntui hieman makaaberilta, eikä Laudaa tuolla hetkellä kiinnostanut hänen maanmiehensä lepopaikka.

 

Se oli eriskummallinen lähtölaukaus viikonlopulle, jonka päättyessä näytti hyvinkin mahdolliselta, että Laudasta tulisi yksi nimi lisää surulliseen kilpailutilanteissa kuolleiden kuskien listaan. Lauda ei jälkikäteen muistanut muuta kuin varikkokäyntinsä jälkeisen kiihdytyksen takaisin radalle.

 

”Varikkokäynti oli vähän hidas”, muisteli Daniele Audetto. ”Renkaat olivat tosi kylmät, sää oli kylmä. Niki ei palannut radalle kovin hyvissä asetelmissa. Hän lähti varikolta rajusti kaasuttaen ja alkoi saman tien ohitella autoja. Mutta kierroksen loppuun hän ei sitten päässyt.”

 

”Huschke von Hanstein tuli luokseni ja sanoi: ’Daniele, on tapahtunut onnettomuus, hyppää Porscheeni.’ Menimme Adenaun sairaalaan. Kuulimme, että odotellessaan ambulanssia onnettomuuspaikalla Niki oli puhunut. Mutta nähdessämme hänet sairaalassa hän oli menettämässä tajuntansa. Ongelmana eivät olleet ihon alueen palovammat vaan se, että hän oli hengittänyt myrkkykaasuja, joten hänen keuhkonsa eivät toimineet. Sairaalan lääkäri sanoi, etteivät he kykenisi tekemään Adenaussa mitään. Von Hanstein soitti eräälle lääkärille Ludwigshafen-sairaalaan, koska tiesi, että siellä hoidettiin lähistöllä tukikohtaansa pitäneitä amerikkalaisjoukkoja. Ludwigshafenista sanottiin, että he saisivat kyllä huolella desinfioidun hoitotilan valmiiksi ja kehottivat siirtämään Nikin sinne mahdollisimman nopeasti.”

 

”Odotellessamme helikopteria Niki käski minua hakemaan Bilsteinin tiloihin jättämänsä salkun, jossa olivat hänen tärkeät paperinsa. Minun piti myös soittaa Marlenelle ja kehottaa häntä tulemaan sairaalaan. Tässä vaiheessa saatoin jo huomata, että Nikin oli vaikea hengittää.”

 

”Menin takaisin varikolle, hain hänen tavaransa ja lähdin sairaalaan puhumaan lääkärin kanssa. Lääkäri sanoi, että Nikin hengitys oli salpautunut ja että tällä hetkellä hän oli kunnossa, mutta siitä ei ollut tietoa, kestäisikö Niki vuorokauttakaan. Hänen keuhkonsa olivat kriittisessä tilassa.”

 

Laudan harvat, hämärät muistikuvat tapahtumista olivat helikopterin lapojen kolina ja kaiken ylittävä toivo uppoamisesta unen pehmeään pumpuliin. Useissa samana vuonna ja vuonna 1980 antamissaan haastatteluissa Lauda muisti hetkiä siitä, kun oli saapunut Ludwigshafenin palovammaosastolle, noin 150 kilometriä Nürburgringiltä kaakkoon linnuntietä.

 

”Eräissä asioissa olin onnekas” Lauda pohdiskeli. ”Ensin minut oli viety Adenaun sairaalaan, jossa oli sanottu, että tilani oli niin kriittinen, etteivät he voineet koskeakaan minuun. Niinpä he lähettivät minut Saksan parhaaseen sairaalaan. Ludwigshafeniin saapuessani sairaalaan pomo oli läsnä aivan sattumalta. Ei pidä unohtaa, että oli sunnuntai – olin onnekas, että hän sattui olemaan paikalla. Hän vilkaisi minua ja totesi saman tien, että kasvojeni palovammat olivat toissijaisia keuhkojeni palamiseen verrattuna, joten hän lähetti minut teho-osastolle Mannheimiin. Sielläkin minulla oli onni myötä. Saksan nuorin professori oli aivan sattumalta töissä tuona sunnuntaina. Hänen nimensä on Professori Peter ja olen hänelle henkeni velkaa. Hän teki kaiken oikein, ei ainuttakaan virheliikettä.”

 

”Pitää ymmärtää, että lääketieteellinen ymmärrys keuhkovaurioiden hoitamisesta ei ole niin korkealla tasolla kuin joidenkin muiden elinten. Jos minulle olisi esimerkiksi annettu happea, mikä tuntuisi keuhkovaurioiden kohdalla tavallaan ihan loogiselta, olisin kuollut saman tien. Keuhkoni olivat heikossa kunnossa, ja kun minut röntgenkuvattiin tiistaina, niiden tila oli huononemaan päin. Kaikkein eniten heitä huolestutti hapen määrä veressäni – se oli alle elämää ylläpitävän tason, joka on kahdeksan. Minulla se oli 6,8, joten periaatteessa elämäni oli ohi. Tohtori kertoi vaimollenikin, ettei selviytymisestäni ollut toivoa.”

 

”Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä he laittoivat putken kurkun kautta keuhkoihin ja yhdistivät sen tyhjiöpumppuun pumpatakseen nesteet pois ja estääkseen infektiot. Tämä oli kriittinen toimenpide: jos pumppua käyttäisi liikaa, se tuhoaisi keuhkot. Tuosta yöstä lähtien aivoni toimivat koko ajan, mutta tuntui, että kehoni oli luovuttamaisillaan.”

 

”En muista tarkkoja aikoja, sillä sellaisessa tilanteessa asiat menevät sekaisin. Ei siinä tiedä, onko päivä vai yö. Muistan, että yhdessä vaiheessa tuntui, että loppu oli käsillä. Kaikki tuntui niin heikolta… Kyse ei ollut kivusta, vaan siitä, että kaikki oli niin monimutkaista ja vaikeaa, että halusin vain antaa periksi. Tuntui, että on aika mennä nukkumaan. Tuo tunne oli todella pelottava. Tunsin putoavani suureen mustaan aukkoon, päästin irti kaikesta.”

 

”Samaan aikaan iski kuitenkin pelko. Sanoin itselleni: ’Hitto, tämä ei ole oikea tapa lhteä.’ Ja käskin itseäni: ’Tee jotakin!’ Mutta en kyennyt mihinkään, vaan makasin vain liikkumatta. Yritin kuunnella lääkäreitä, ymmärtää heidän sanojaan, keskittyä. Ainoa asia, johon kykenin, oli kuunteleminen – en nähnyt mitään. Kuuntelin vain heitä koko ajan, yritin tulkita heidän sanojensa merkityksiä.”

 

”Muistan, kuinka hoitaja kysyi minulta, halusinko kkutsua papin paikalle. En kyennyt sanomaan mitään. Ajattelin ,ettei pappi voi olla pahasta. Mitään ei kuulunut, en tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Mietin, että ehkä pappi tulee myöhemmin, kahden tunnin päästä tai seuraavana päivänä, en minä tiedä. Edelleenkään ei kuulunut mitään enkä tuntenut mitään, kunnes joku aivan yhtäkkiä kosketti olkapäätäni. Ensin ajattelin, että se oli hoitaja, mutta sitten tajusin: ’Hitto, sen täytyy olla pappi!’”

 

”Hän ei sanonut minulle sanaakaan, tuli vain luokseni, suoritti viimeisen voitelun ja lähti. Minusta se oli kamalinta, mitä kenellekään voi tehdä. Ainakin hänen olisi pitänyt sanoa: ’Poikani, nyt tilanteesi on huono, mutta älä huoli, Jumala auttaa sinua ja paranet taas kuntoon.’ Tai sanoa edes jotain. Mutta hän ei tehnyt mitään, tuli vain, suoritti riittinsä ja lähti. Muistan, kuinka sydämeni alkoi taas hakata, kun tajusin tilanteeni – en voinut tehdä mitään, saatoin vain makoilla. Minulle tapahtui epämiellyttäviä asioita, mutten voinut reagoida niihin mitenkään.”

 

”Sitten tilani parani hieman ja ajattelin, että ainoa keino selvitä on tehdä lääkärien kanssa niin paljon kuin mahdollista. Mitä paremmin teen yhteistyötä, sitä paremmin varmasti käy, koska kaikki on heidän käsissään, jos autan heitä tekemään parhaansa. Siitä täytyy olla apua minulle. Ja niin sitten teinkin.”

 

Itävaltalainen kilpa-ajaja Niki Lauda joutui pahaan onnettomuuteen F1-kisassa 1976 ja kärsi pahoista palovammoista.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Niki Lauda – formulalegendan elämäkerta, Maurice Hamilton, Minerva Kustannus 2020